Kuten olen aina välillä kirjoitellut, niin graduhommat eivät ole sujuneet kovin jouhevasti. Viimeisen puolen vuoden aikana olen käyttänyt graduun aikaa ja aivokapasiteettia vain muutamia tunteja ja motivaatio on ollut aivan nollassa. Pari viikkoa sitten havahduin siihen, että lukukausi on loppumaisillaan, ja jos en nyt ryhdistäytyisi, niin seuraava mahdollisuus tulee vasta syksyllä. Niinpä sain otettua itseäni niskavilloista kiinni ja varattua tapaamisen ohjaajani kanssa toukokuun viimeiselle torstaille.
Töissä meneillään olleen ison projektin takia en ehtinyt pahemmin tapaamiseen valmistautua. Ennen tapaamista menin pariksi tunniksi kahvilaan läppärin kanssa ja yritin vähän orientoitua aiheeseen. Epätoivo iski. En osaa mitään, olen huono ja en valmistu koskaan. Ei ollut hajuakaan, mitä tehdä seuraavaksi. Pitääkö lukea kasoittain teoriaa? Milloin voin alkaa kerätä aineistoa? Mistä mä ne haastattelukysymykset keksin?
Onneksi yliopistolla opettajat ovat varmasti tottuneet puolen vuoden breikkejä ottaviin lusmuilijoihin, enkä saanut siitä noottia. (Äiti kyllä huolehtii torujen antamisesta, kun on tarvis.) Ja kas, hieman yli tunnin istuttuani ohjaajan kanssa, fiilis oli taas aivan eri. Nyt mulla on suunta, luottoa itseeni ja jopa innostusta. Kyllä tää tästä!
Tarinan opetus (jonka kaikki muut varmaan on aina tiennyt...) on, että procrastination - viivyttely, vain pahentaa asiaa. Tekemättä jäänyt asia jäytää takaraivossa ja kasvaa suhteettoman suuriin mittoihin. Helpompi vain aloittaa ja tehdä. That said, olen varma, että tämän prosessin aikana tuo opetus tulee pariin kertaan unohtumaan. Mutta sitten se pitää vaan tajuta aina uudestaan ja uudestaan.
#graduttaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti